Kansanperinne

Seitsemisen kylien kylähistoriasta on julkaistu kaksi kirjaa, jotka sisältävät kylien yleistä historiaa, tietoa asutuksen synnystä ja talohistoriaa selvittämällä keitä talossa on asunut ja milloin he ovat taloa hallinneet.

Yksi ulottuvuus, kansanperinne, kylien historiasta on kuitenkin vielä käsittelemättä.Tuleva teos käsittelee alueen kansanperinnettä. Kansanperinteen näkökulmasta Seitsemisen kylät ovat sekä suhteellisen nuoria, että alueellisesti liian pieniä, jotta niissä olisi syntynyt kovinkaan omintakeista kansanperinnettä. Siksi kirjassa käsitellään kansanperinnettä laajemmasta näkökulmasta. Tarkastelualueena on entisen Suur-Ikaalisten alue, johon kuuluivat Jämijärvi, Kankaanpää, Karvia, Kihniö, Parkano sekä Honkajoki. Seitsemisen kylät ja Itä-Ikaalinen saivat vaikutteita myös mm. Viljakkalasta, Hämeenkyröstä, Kurusta, Ruovedeltä ja osin Virtailtakin. Täsmällistä rajaa ei voi vetää, eikä se ole tarpeenkaan. Painopistealueena voidaan pitää Kyrösjärven vesistön ja Näsijärven vesistön välistä aluetta. Ydinalueeltaan nämä vastaavat Kyrösjärven itäpuolen rantakylien eräkauden nautinta-alueita.

TARINA ELÄÄ

Kansantarinat voidaan ryhmitellä historiallisiin ja paikallistarinoihin sekä uskomus tarinoihin. Tässä teoksessa paino on paikallistarinoilla, mutta yleensä niilläkin on laajempi tausta, tarina vain on sovitettu paikallisiin oloihin. Siksi mukana on myös laajempi näkökulma.

Uskomustarinoiden toimijoina ovat yliluonnollisia kykyjä omaavat olennot ja henkilöt tapahtumien liikkuessa outojen, salaperäisten ja selittämättömien asioiden parissa. Näillä tarinoilla on oma ”perinteen kielioppinsa”, johon kuuluu kaksi olennaista piirrettä. Yhdessä tarinassa kerrotaan vain yhdenlaisesta olennosta, eri olentoja ei yhdistetä samaan tarinaan. Toinen piirre on, että tarina kiinnittyy tiettyyn maantieteelliseen ympäristöön. Tämä liittyy siihen, että samoilla uskomusolennoilla on eri nimityksiä eri alueilla ja samat aiheet saattavat eri alueilla liittyä eri olentoihin.

MUUTTOLIIKE HÄVITTI KANSANUSKON RIPPEET

On sinänsä hämmästyttävää miten pitkään vanhat tavat ovat Suomessa eläneet. Tietojen mukaan vielä 1950-luvulla on puille viety uhrilahjoja, mutta ei juurikaan sen jälkeen. Käytänteet unohtuivat 1950-luvun aikana. Syynä harvinaistuneiden vanhojen tapojen katoamiseen olivat 1950-luvulla maaseudun modernisaatio, esimerkiksi sähkön saaminen taloihin. Merkittävin kuolinisku kansanuskolle oli kuitenkin muuttoliike kaupunkeihin.

Muuttoliike hajotti perinteiset sukuyhteisöt, joissa tavat olivat vielä ehkä eläneet ja siirtyneet sukupolvelta toiselle. Mummo oli saattanut käydä pitämyspuullaan ja lapset olivat siitä oppineet, että sellainen oli sosiaalisesti hyväksyttävää. Muuttoliikkeen myötä nämä yhteisöt hajosivat lopullisesti eivätkä tavat siirtyneet uusille sukupolville.

NYKYAJAN KANSANPERINNETTÄ

Vanhat perinteet katoavat yhteiskunnan muuttuessa, mutta tilalle tulee uutta. Nykyisin kansanperinne muodostuu kaupunkitarinoiden, urbaanilegendojen ja salaliittoteorioiden kautta.

Kaupunkitarina voi olla uskottavan tuntuinen, mutta siihen saattaa sisältyä mahdottomiksi osoittautuvia yksityiskohtia. Usein kertomusten uskotaan tapahtuneen sellaiselle tutun tutulle, joka on vain niukasti kuulijan tuntemien ihmisten piirin ulkopuolella. Todellisuudessa tarina on usein kansainvälinen kiertotarina, joka on kiertänyt mantereelta toiselle. Nykytarina voi myös perustua tositapahtumaan, mutta yleensä se muuntuu ja kärjistyy matkalla saaden uusia yksityiskohtia, joita alkuperäiseen, todelliseen tapahtumaan, ei kuulunut.

Tuoreempaa tarinaperinnettä ovat radiotontut, pienet kääpiöt, jotka tulevat pistorasiasta ja, joilla on vihreä iho ja pitkä nenä. Niillä on ruskea takki ja housut ja mustat kengät sekä eräänlaiset lierihatut päässä. Ne eivät ole pahoja mutta voivat varastella, henkisesti lapsen tasolla. Asiaan kuuluu, että jotkut uskovat nähneensä radiotonttuja.